Sataa niin ettei uloskaan pääse

sadeNiin, tuollaisen kommentin sitä vanha sai kuulla, ettei pihalle voi mennä kun siellä sataa, jalkapalloa tv:stä vaan tuijotellaan. Voi voi, on sitä ennenkin menty eikä vielä kukaan ole vesisateeseen kuollut. Sehän vain virkistää, ja sitten kun tulee takaisin, niin kuivaa vaatetta päälle ja vähän mehua liedelle lämpiämään, niin siinähän sitä on kivaa.

Nämä nykyajan nuoret varsinkin ovat aivan ihme porukkaa, kun eivät ole sadetakista ja kumppareistakaan näköjään kuulleet. Ehkä ne ei ole sitten niin trendikkäitä, että niitä voisi käyttää. Mutta miksikäs ei sadetakeistakin voisi tehdä sellaisia trendikkäitä versioita, niin kelpaisi nuorille tytöntylleröillekin. Vai kastuisiko siinä meikit sitten, eikö sitten jotain sateenkestäviä meikkejä ole keksitty. Tekosyitä, sanon minä.

Jos nimittäin sadetta pelkää, niin Suomessa ei kannata elää. Varsinkaan näin kun syksy tulee. Muuttakaa aavikolle sitten, niin katsotaan miten pärjäätte. Vain yhdessä paikassa olen nähnyt satavan enemmän kuin täällä Pohjoisessa ja se oli Skotlannissa jossa olin joskus vuonna 1974 vähän interrailaamassa. Se oli aikaa se…

Kuolleita kaloja Satakunnassa

kalaMeillä kun on suvulla mökki tuolla Satakunnassa päin, niin vähän minua järkytti kun kuulin, että Kokemäenjoessa kelluu kuolleita kaloja! Auringonpaisteen aiheuttama happivaje on kuulemma vain kyseessä, mutta onhan erikoinen juttu, sanon minä. Suutarit ja kolmipiikit ovat nämä lajit, mitä on kuollut, ovat ihan tuntemattomia lajeja minulle kyllä.

Kyllä tuo Kokemäenjoen seutu eli Satakunta noin yleisesti on aika kaameaa aluetta. Ihmiset ei tervehdi ja pahaa puhutaan selän takana mitä keritään. Jos on mökki siellä, niin eihän siinä sitten mitään, täytyy vain toivoa, ettei tule mökkinaapuriksi paikallisia vaan mieluummin vaikka letkeä savolainen tai pirteä pohjalainen. Vaan taitaa kotiseuturakkaus olla Suomessa sen verran yleistä, että omille ja vanhempian ja esivanhempien alueille halutaan ne kesämökitkin.

Luonnon puolesta siellä on toki ihan kaunista, ja senhän takia se mökkikin sielä vielä tönöttää. Järvenrantamaisemaa pienen matkan päässä siitä joesta, kunnon hirsimökki, joka on talvella lämmin ja kesällä viileä. Viimeksi kun kävin, niin laituri oli kyllä alkanut viettää hyvinkin pahasti. Kukas senkin sitten fiksaisi…

Nuorille ei kelpaa mikään!

äläKyllä nykynuoret ovat kiittämättömiä. Saavat varta vasten opiskelijoita varten rakennettuja asuntoja ja kehtaavat valittaa jostain siisteydestä. Moppi käteen, sanon minä, niin sitä on ennenkin pärjätty. Puhun siis tällaisesta tapauksesta, josta luin lehdestä. Siinä jokin 19-vuotias tyttö kertoili, että jääkaappi oli likainen ja ties mitä roiskeita seinillä, kun oli uuteen asuntoon muuttamassa.

Onko se nyt yllätys kultalusikka suussa syntyneille tytön tylleröille, että vuokra-asunnoissa on ennenkin asuttu. Kyllä eläminen näkyy sitten kämpän kunnossa, kyllä vissi on niin. En oikeastaan edes jaksa vihastua, koska tämä juttuhan naurattaa minua. Voitteko kuvitella, lamppu oli kuulemma ”roikkunut vaarallisesti”. No, neiti on hyvä ja korjaa lampun asentoa sitten. Tai pyytää isää tai veljeä tai kätevää mummoa laittamaan. Kyllä minä olen monet lamput korjannut ja hyllyt paikoilleen laittanut ja vaikka mitä.

Millaisia aikuisia näistä nykysukupolven valittajaihmisistä oikein tulee? Tuollainenkin pitäisi suoraan vaan peltotöihin tai kunnon siivoushommiin laittaa, niin oppisi arvostamaan, että ylipäätään saa asua asuntolassa halvalla vuokralla, eikä tarvitse töitäkään tehdä, kun valtio maksaa opiskelut. Tätä mieltä olen minä.

Onko vanhalla oikeus romanssiin?

sydanTuossa kirjastossa käydessä tapasin oikein viehättävän gentlemannin, hänkin jo verrattain korkeaan ikään ehtinyt, niin kuin itsekin. Tyylikäs harmaa hattu ja puku päällä, kävelykeppi ja charmantti ote elämään. Niin, kyllä me vanhatkin osaamme pitää silmämme auki ja jopa flirttailla. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että aihe on nyky-yhteiskunnassa outo tabu, ikään kuin rakkaus ja romanssi kuulusi vain nuorille ja rypyttömille. Yhtä lailla me ikäihmiset tunnemme ja kaipaamme toista ihmistä.

Ehkä sitä ei näin vanhana enää jaksaa aloittaa uusia juttuja, mutta kyllähän ystävyys aina piristää päivää. Tarinani ei päättynyt tähän, älkää huoliko. Minä siis rohkaistuin ja lähestyin gentlemannia. Menimmekin tuota pikaa läheiseen kahvilaan juomaan teetä ja tutustumaan. Asiakaskunta oli muutoin sellaista nuorta ja menevää, mutta hyvinhän me sekaan mahduimme.

Miehellä oli monta tarinaa kerrottavanaan elämänsä varrelta, niin kuin meillä vanhoilla ihmisillä aina on, ainakin siihen asti kun muisti alkaa pettää. Karua, mutta totta. No, gentlemanninkin muisti oli hiukan heikko, mutta tulihan siinä jo monta juttua jaettua eletystä elämästä.

Marjoja poimimassa

mansikatOlen luontoihminen, joten luonnossa samoilu ja käyskenteleminen on mielipuuhaa näin vanhanakin. Sielu lepää, kun saa yksin olla jylhässä yksinäisyydessään keskellä kaunista suomalaista kuusimetsää tai kauniissa kansallismaisemassa. Tai vaikka ihan vain läheisellä nätillä lenkkipolulla tai marjoja poimimassa lähialueen metsässä.

Eilen tulikin monta tuntia poimittua viimeisiä mansikoita pellolta, ja onhan se paljon raskaampaa hommaa kuin vaikkapa mustikoiden poimiminen varjoisassa metsässä. Aurinko kun paahtaa selkää, niin siinä on mummolla vähän tukalat oltavat. Otin sitten sellaisen ison aurinkovarjon sinne viime kesästä viisastuttuani, mutta siinäkin on ongelmansa. Nimittäin, kun kunnon tahdilla poimii, niin joutuu varjon paikkaa siirtämään aika tiuhaan. Ei ole hauskaa se.

Mutta monta litraa sieltä vielä paahteelta pelastin. Ja makeita ovat, erittäinkin. Ja kohta on taas mustikkasesonki ovella. Ne ovat lempimarjojani, ja oikeita antioksidanttipommeja. Se on sellaista kotimaista superfoodia se mustikka. Minä vähän nauran näitä nuoria hippejä, kun ostavat jotain intiaanien chia-siemeniä kun on niin terveellistä olevinaan. Menkää metsään ja poimikaa mustikoita, sanon minä.

Mielipuuhien äärellä

tuntisYksi asia, mitä nyt eläkkeellä on ollut aikaa tehdä, on ollut lukeminen. Se on hyvin rakas harrastus, ja mikä parasta, nyt joutilaana on aikaa lukea juuri sitä mitä huvittaa, eikä täydy miettiä akateemisia velvoitteita tai lukea iänikuisia opiskelijoiden esseevastauksia ja sen sortin tavaraa.

Näin ikääntyneempänä ihmisenä on myös hauska huomata, kuinka suosikkikirjojaan voi lukea moneen kertaan. Oma muistini on ainakin sillä tavalla valikoiva, vaikka tuskin tässä mistään muistisairaudesta vielä kärsitään (koputetaan puuta!), että saman kirjan voi lukea ikään kuin uutena aina parin vuoden välein.

Viimeksi kun puhuin arjen puuhista, nyt täytyypä nyt antaa esimerkki sellaisista toimista joista oppinut nauttimaan, kun niitä saa tehdä ihan rauhassa ja kiireettä: pyykinpesu ja varsinkin vaatteiden silitys ja mankelointi. Itse pesunhan meidänkin taloudessa hoitaa nykyään jo kone, mutta vaatteiden silityksestä on tullut minulle ihan sellaista terapeuttista toimintaa. Minähän rakastan jo silitysraudan ääntäkin. Ja millainen ero on nukkua mankeloiduissa puhtaissa lakanoissa näin kesäkuumallakin… Ei sitä työuran aikana tuollaisia ehtinyt miettimään.

Eläkeläisen arkea

paluuPienen tauon jälkeen sitä taas kirjoitellaan. Päätin nyt ottaa sellaisen suunnan näille blogiteksteille vähäksi aikaa, että kirjoittelen vähän rennommin, omista päivistäni ja sen sellaista. Pienistä asioista. Ajattelin esimerkiksi kertoa, millaista se eläkeläisen arki oikein on.

Jos tätä työelämään vertaa, niin kaikki on ikään kuin paljon hitaampaa, mutta turha luulla, että ehtisi tehdä ”kaiken sen, mitä on ajatellut tekevänsä”. Sehän alkaa siinä jo ennen viidenkympin rajapyykkiä, kun aletaan miettiä, että ”eläkkeellä sitten ehtii”, oli kyse matkustelusta, kirjan lukemisesta, harrastuksesta, mistä nyt milloinkin. Ja olen minäkin tuollaisia lupauksia itselleni tehnyt, eikä niistä mitään ole tullut. Kyllä ne päivät täyttyvät, vaikka ei kahdeksasta neljään täydy töissä ollakaan.

Ja minullahan on takanani yliopistoura, joka on noin ajankäytöllisesti ollut kovin erilaista. Aina asiat mielessä, mutta esimerkiksi aamuisin ehti hyvinkin nukkua pitkään. Ei ole samanlaista kuin jonkun tehdastyöläisen, joka voi jättää työhuolensa töihin. Toisaalta sitä oppii arvostamaan asioita aivan eri tavalla nyt, kun ei ole sellaista akuuttia kiirettä.

Vastuu onnesta

onnenapilaIhmiset tuntuvat lähes aina suuntautuvan ajassa eteen päin. Siis aina silloin, kun he eivät muistele menneitä. Myös onnen paikka on tulevaisuudessa, “sitten kun”. Kuvitellaan onnellisuuden tulevan sitten, kun saamme lisää rahaa, unelmien asunnon, paremman auton, komeamman miehen, lapsia tai terveyttä. Silti tutkimusten mukaan esimerkiksi lottovoiton saaneet palaavat hyvin pian aikaisempiin asenteisiinsa. Eli maksimaaliseksi kuviteltu onnenpotku ei muuta ihmisen tuntemusta onnellisuudesta. Samoin on onnettomuuksien kohdalla. Neliraajahalvausten parissa tehdyn tutkimuksen mukaan, sen kokeneiden ihmisten onnellisuudentaso palaa nopeasti entiselleen eli he eivät koe olevansa sen onnettomampia kuin ennen onnettomuuttaan.

Missä onni sitten piilee, jos se ei odotakaan meitä tulevaisuuden hankinnoissa ja muutoksissa? Tavallaanhan on helpottavaa kuvitella onnellisuuden olevan jotain, jonka voi saavuttaa ulkoisia asioita haalimalla. Ostamalla. On paljon pelottavampaa aavistaa, että onni saattaakin olla läsnä jo tässä hetkessä, kaikkien kokemieni ongelmien keskellä. Että se onkin asennekysymys. Että minun pitäisi muuttua, kamalaa! Siihen tarvitaan niin paljon työtä! Niin paljon vastuuta! Ei minulla ole aikaa!

Mutta todisteaineistoa on kaikkialla. Kaikkialla maapallolla asuu epäinhimillisten olosuhteiden keskellä ihmisiä, jotka elävät paljon inhimillisempää ja täydempää elämää kuin tavaravaraston keskelle hautautuneet, turhautuneet rikkaat, jotka kiirehtivät tapaamisesta ja harrastuksesta toiseen koko elämänsä. He täyttävät elämänsä asioilla, jottei heillä olisi aikaa nähdä sen onttoutta. Ja silti, emme voi juosta karkuun omaa elämäämme.

Joitakin asioita ei koskaan opi

dalai lamaNiin tuli taas takatalvi suomalaisiin sydämiin ja lumi peitti maan. Urheimmat olivat jo ilmestyneet kaduille t-paidat avoimista kevättakeistaan pilkottaen. Että josko tänä vuonna maailma olisi niin sekaisin, että saataisiin rantakelit pohjolaan jo huhtikuussa. Että tällaisen kamalan talven jälkeen se olisi enemmän kuin ansaittua. Minä katselin huvittuneena, miten suomalainen itsepetos jatkui tänäkin vuonna samanlaisena kuin ennenkin. Miten me joka vuosi voimme yllättyä talven ensimmäisistä liukkaista, ikiaikaisesta pimeydestä ja päivän lyhyydestä . Ja miten me joka vuosi hullaannumme auringon äkillisestä paluusta. Miten me emme ikinä opi? Että Suomen luonto ei mene muodin mukaan. Eikä kevät ei tule uuden malliston ilmestyessä.

Minua talvi ei ole koskaan häirinnyt. Sisäinen hiljaisuuteni on sama, satoi tai paistoi. Ei perimmäisiin asioihin niin vain voi vaikuttaa. Buddhalaisuudessa tästä puhutaan paljon. Dalai Lama on sanonut: “Jos tarkastellaan erilaisia fyysisiä tai henkisiä mielihyvän ja kärsimyksen aistimuksia, havaitaan, että kaikessa mikä liikkuu mielessämme on enemmän voimaa. Jos olemme huolissamme tai masentuneita, emme juuri kiinnitä huomiota ulkoisiin puitteisiin, olivat ne miten upea tahansa. Mutta tuntiessamme olevamme syvästi onnellisisa pystymme helposti kohtaamaan vaikeimpiakin tilanteita.”

Mutta miksemme opi? Miksemme opi olemaan kiitollisia tai miksemme ainakin käytä kaikkea aikaamme onnemme lisäämiseen, vaan päinvastoin? Miksi, jälleen Dalai Lamaa lainaten, nielemme tieten tahtoin myrkkyä?

Uusia värejä ja muotoja

tulppaanitTänään ostin kukkia ja tunsin oloni maailman onnellisemmaksi naiseksi. Sain pitää sylissäni noita narisevia, raikkaita tulppaaneja. Kiidättää ne hellien kotiini aurinkoisen kadun poikki ja upottaa raikkaaseen veteen. Koko päivän tahdoin vain katsella kukkiani. Vein maljakkoa aina siihen huoneeseen, missä oleskelin. Mieleeni tuli elokuva Leon, jossa palkkamurhaajalla oli kotonaan viherkasvi, jonka hän paetessaan vei kainalossaan. Ja intiaanit, joiden mukaan myös kasvien kanssa voi keskustella, silla niilläkin on sielu.

Mieheni katsoi minua huvittunut ilme kasvoillaan. Niin hän on katsonut minua läpi koko yhteisen taipaleemme. Kun ensimmäisillä treffeillämme, kesäisen viileänä yönä, aloin vetää sukkia jalkaan keskellä katua. Tai kun aloin laulaa katusoittajan kanssa. Tai kun eräällä illallisella sain päähäni syödä jälkiruoan ensin.

Hurahdin sitten kotipuutarhan luomiseen. Jotenkin nuo kukat inspiroivat minua kasvattamaan uutta elämää, uusia värejä ja muotoja. Mikä tunne onkaan upottaa kädet multaan! Ja tarkkailla sitten joka päivä, miten yhdestä ruukusta orastaa jotain vihreää, sitten toisesta. Ja miten nuo koukerot alkavat elää ja kiivetä tanssien kohti valoa. En onnekseni muista, mitä istutin mihinkin ruukkuun, tai edes mitä kaikkia siemeniä ostin. Nyt on täydellinen yllätys, mitä ihmeellisyyksiä, mitä sävyjä, mitä ulottuvuuksia mihinkin varteen ilmestyy!