Maailman vihatuin rokki

Jaahas, kuulemma ”maailman vihatuin rock-yhtye” tulee Suomeen. Se on semmoinen nimeltään kuin Nickelback. En ole koskaan kuullutkaan, vaikka sellaista ränttätänttä-rokkia minä vihaankin. Musiikin pitää olla kaunista ja siinä pitää olla melodiaa, rytmiäkin saa olla, mutta ei mitään paukutusta, vaan sellaista keinuvaa ja kivaa.

Tällaista konserttia sitä nyt sitten mainostetaan, mutta ei edes kerrota että miksi tämä yhtye nyt sitten on vihattu. Ja onko se sitten hyvä asia, että on vihattu, auttaako se jotenkin erottautumisessa vai mitä? Minä en lainkaan ymmärrä tätä asiaa, eikö parempi olisi mainostaa, että tässä on maailman pidetyin rock-yhtye? No jospa minä laitan tätä täältä netistä soimaan samalla kun kirjoitan, odottakaas hetki…

No niin, nyt soi Nickelback taustalla ja kyllä on niin geneeristä huttua, että kuka tällaista nyt jaksaisi kuunnella. Tämä on jotenkin niin tällaista amerikkalaista vaatekauppamusiikkia, niin laimeaa, mutta juuri niin laimeaa, että eihän tätä voi edes vihata. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jättää eläkeläisen ihan kylmäksi tämä.

Auttajan kohtalo

Kammottava kohtalo oli 22-vuotiaalla saksalaisella opiskelijalla Tugce Albayrakilla, joka meni pikaruokaravintolassa Berliinissä väliin, kun näki miesten ahdistelevan teinityttöjä. Tapahtumien kulku on vieläkin epäselvä, mutta tilanne päättyi kuitenkin siihen, että yksi miehistä löi 22-vuotiasta tyttöä niin, että hän löi päänsä kiveen.

Tyttö oli koomassa joitakin päiviä, kunnes lääkärit julistivat hänet aivokuolleeksi. Tytön perhe päätti, että tyttöä ei sen jälkeen pidettäisi elossa. Hän kuoli saman päivänä, jolloin täytti 23 vuotta. Ilmeisesti tapauksen johdosta otettiin kinni ainakin yksi 18-vuotias mies, jonka saksalaismedia on nimennyt Sanel M:ksi.

Tämä surullinen kohtalo nostaa mieleemme monia kysymyksiä, kuten sen, pitäisikö sivullisten aina pysyä loitolla, kun toiset kärsivät. Tämähän on tuttua Suomestakin: jossain alkaa tappelu, joku menee väliin ja saa nyrkistä. Voi vieläpä käydä niinkin, että auttaja saa syytteen pahoinpitelystä. Mielenkiintoista seurata, minkälaisen tuomion syyllinen tässä tapauksessa saa. Oikeusvaltioajattelu on tehnyt rikoksista rankaisemisen nykyään niin löysäksi, että tämäkin hyökkääjä ehtii varmasti sitten aikanaan vankilasta vapauduttuaan tehdä vielä paljon uusia rikoksia.

Uskomattomia tapauksia

Kun viimeksi puhuttiin laihduttamisesta, tai tarkemmin ottaen noista laihdutussarjoista ja sen semmoisista tuolla television ihmemaassa, niin jatketaanpa nyt hiukan samalla linjalla, kun kerrankin luin vavahduttavan uutisen aiheesta.

200 kiloa, siinä on ihran määrä, jonka australialainen Jordan Tirekidis, 46 vuotta, laihdutti muutamassa vuodessa. Miettikääpä sitä, te jotka niitä laihdutusohjelmia teette ja katsotte. Siinä teille olisi ohjelman ainesta, kun olisitte tehneet dokumentin tästä australialaisen Jordanin laihdutuksesta. Siinä on monen miehen paino, jonka tämä sankari on pudottanut. Mutta kukaan ei tehnyt Jordanista dokumenttia, hän sai taistella painonsa alas ihan itsekseen, luulisin.

Ei siinä tarvittu television huippuohjaajia ja coacheja, se meni ruokavaliota muuttamalla ja salilla käymällä. Mutta onhan se kyllä niinkin, että geenit määrittelevät kohtaloamme hyvin paljon. Hän kuitenkin taisteli tuulimyllyjä vastaan ja voitti. Hieno suoritus, Jordan Tiredikis, 200 kiloa elopainoa pois. Siihen ei kuka tahansa pystykään, vai mitä mieltä olette? Noh, ensi viikolla jatketaan sitten eri aiheilla.

Kaiken maailman laihdutusohjelmia

No voi herranjumala mitä sieltä telkusta taas alkoi tulemaan. Näitä ainaisia laihdutusohjelmia, nyt laihdutellaan sitten parin kanssa niin saadaan parisuhdedraamaa ja laihdutusdraamaa samaan hintaan. Verkkarit jalassa mahat löllyen juostaan ja hypätään narua. Sitten joku kovakuntoinen ja kovanaamainen personal trainer huutaa vieressä ”Susta on siihen! Taistele! Taisteleeeee!”

Sellaista se on nykypäivän television viihde. Ennen oli toisin, ei tarvinnut katsella mitään tositelevisioita, mitä nyt luonto-ohjelmissa oli todellisuutta kuvattuna tietenkin, ja uutisissa. Jotka nekin oli parempia ennen. Ihan suoraan sanoen on välillä sellainen olo, ettei oikein jaksaisi kaikkea tällaista. Menee ihan usko ihmiskuntaan kun katselee televisioon ja katselee ympärilleen.

Noh, minähän olen tietysti paraskin puhuja, kun makoilen soffalla ja arvostelen toisten tekemisiä, mutta kyllä minä sen sentään sanon, että minä, elämäntyöni tehnyt eläkeläinen ja maailmaa nähnyt nainen, osaan jo tehdä jonkinmoisen arvion yhteiskuntamme tilasta. Ja ainahan minulla on valinnan vapaus, eli voin esimerkiksi olla katsomatta sellaisia ohjelmia, joista en pidä.

Askartelua

Minä olen nyt vähän askarrellut joulukoristeita, kun se on niin kiva kun tulee joulumieli sitten. Valoja voi sitten myöhemmin laittaa, mut nyt jo tein sellaisia juoksevia tonttuja punaisesta paperista. Ja lumihiutaleita ja sen sellaista.

Nämä nyt ovat tällaisia eläkeläisen aktiviteettejä. Olihan minulla tuo sukulaispoika Erno myös sentään mukana, ettei tarvinnut ihan yksikseen tonttuja leikellä. Mutta se Erno räpläsi sitä videopeliään tai kännykkäpeliään niin innostuneena, ettei siinä mummon paperit ja sakset ja liimatuubit paljoa kiinnostaneet. Siellä se ampui ja tappoi ukkeleilla toisia ukkeleita, kamalia pelejä, kun ovat niin väkivaltaisiakin. Sellaisia ne nykyajan lapset sitten pelaavat. Ei enää potkita palloa tai jojotella, sekin oli iso villitys aikoinaan se jojo, mutta ei sellaisia enää näy missään.

Nyt on vain Angry Birdsiä ja muuta tuollaista videopeliroskaa. Onneksi sain sen Ernon sitten lopulta vähän taiteilemaan, kun alettiin lumihiutaleita tehdä paperista. Hän ei ollut ennen sellaisia tehnytkään, ja hän kummasteli sitä kuinka niitä reikiä hiutaleisiin tehtiin. Hienot koristeet tulivat.

Retusointia

Jaahas, nyt se oli se Kim Kardashian ihan ilkosillaan siinä lehdessä sitten. Siellä Amerikassa siis, mutta tottakai ne tänne Suomeenkin tuon internetin tietoverkkojen kautta sitten kulkeutuivat, mutta onneksi sentään sensuroituina. Mutta sitä minä tosissaan ihmettelen, miksei siitä lehtijutuissa puhuttu lainkaan, että hänhän on selvästi plastiikkakirurgian ja muiden kepposkonstien avulla vartalonsa rakentanut.

Ja sitten vielä nämä valokuvat, nehän ovat ihan selvästi retusoituja, niin kuin ennen vanhaan sanottiin. Nykyään puhutaan photoshoppauksesta, mutta kun minä en siitä niin kauheasti tiedä, muistan vain nuo vanhanaikaiset retusointitekniikat, niin puhun nyt niistä. Nykyaikanahan nämä jutut ovat niin kehittyneitä, että voidaan tehdä ihan mitä vain valokuville.

Mutta ihmistä ei niilläkään voida muuttaa, ja sen Kardashianin Kimmakin joutuu toteamaan, kun hänestä paparazzikuvia ottavat kuvaajat saavatkin aikaan aivan erilaisia kuvia kuin nuo studiossa tehdyt ja moneen kertaan retusoidut ja kiillotetut kuvat. Kuulkaas, kyllä minustakin retusoimalla saisi vaikka mitä. Se on ihan valehtelua tämä valokuvataide nykyään, ei voi enää omia silmiäänkään siis uskoa. Kyllä näin on.

Anjan arkea

Voi, kuulkaa lukijani, anteeksi että valitan, mutta kyllä Anjan arki on sitten tylsää. Päivästä toiseen tätä samaa eläkeläisen tapahtumaköyhää rutiinia. Aamulla noustaan hiljaksiin ja keitellään sumpit, luetaan vähän lehdestä mitä ne Helsingin herrat taas meille kunnon kansalaisille siellä Arkadianmäellä valehtelevat, sekä mitä ne toimittajatyttöset sieltä hyvien perheiden huomasta meille syöttävät myöskin mielipidekirjoituksinaan.

Sitten pikku hiljaa sitä onkin ruoka-aika, sen voi tehdä itse tai sitten käydä jossain mummokeskittymässä kaupungilla, itse välttelen viimeiseen asti noita vanhainkotien yhteydessä olevia ruokapaikkoja, koska ne muistuttavat omasta tulevaisuudestani. En vielä kuulu heihin, olen vielä energinen. Sitten iltapäivä meneekin jollain pikku asioilla, apteekissa ja ruokakaupassa. Sitten iltapäiväteet ja vähän kaurakeksiä naamariin. Kello tikittelee.

Vähän seurustelua naapuruston muiden eläkeläisten kanssa. Sitten onkin pian jo illallisaika. Sen valmistan aina itsekseni itselleni. Sitten onkin kello jo kahdeksan, ja silmäluomia alkaa painaa. Vähän televisioviihdettä, kenties pieni lukuhetki ennen kuin yöpöydän lamppu sammuu ja sitten alkaakin eläkeläisen ansaittu yölepo. Sellaisia ne ovat Anjan päivät.

Haaveita

Etelän lämpöön sitä alkaa tehdä mieli aina näin marraskuussa kun on pimeää, eikä vielä oikein luntakaan missä, joka vähän valaisisi tätä synkkää elon taistelua täällä korpi-Suomessa. Ei sillä, ettäkö jotenkin iloiseksi lumesta tulisin, mutta kuuluhan se kotimaiseen talveen kuitenkin. Mutta siis, niin kuin sanoin, taas olisi kova hinku jonnekin ulkomaille vähän tuulettumaan.

Onhan se vähän kauheaa kun melkeinhän niin sitä ajattelee, että ”kunpa saisi olla ulkomailla, eli toisin sanoen POISSA SUOMESTA” sen jonkun kolme viikkoa tai kuukauden tai kuinka kauan nyt saisikaan siellä ulkomailla oltua. Sitä niin kuin haluaisi poistaa talvesta sen pahimman ajan, ja vetää pikakelauksella itsensä kevääseen. Eli onko siis niin, että talvella elämä on niin synkkää ihmiselle täällä napapiirin lähettyvillä, että sitä mieluummin vain pyyhkisi talvikuukaudet pois kalenterista?

Aika synkkä visio, mutta kyllä se taitaa minun kohdallani ainakin tällä hetkellä olla juuri niin. Tai sanotaanko nyt niin, että ainakin sellainen kuukauden etappi jossain lämmössä teksi kyllä eetvarttia.

Ei saa matkia johtajaa

Jaahas, vai niin. Kuulitteko te tästä tapauksesta, että joku nainen oli täällä netin ihmeellisessä maailmassa päättänyt tehdä vähän kiusaa tuolle itänaapurin Vladimirille elikäs Putinin-pojalle, ja ottanut itsestään valokuvan johonkin tämmöiseen Instagram-kuvapalveluun kaikkien nähtäväksi. Siis kuvan itsestään, jossa hän matkii Putinia, joka ratsastaa ilman paitaa kuvassa.

Ja tämä nainen otti siis samanlaisen kuvan itsestään, tai otatutti, miten se nyt sanotaankaan. Suomen kieli on välillä vaikeaa minullekin, jonka pitäisi tavallaan olla sen ammattilainen. Mutta siis, anyway, tämä kuva sitten poistettiin palvelusta ja nyt onkin sitten mietitty, että poistiko tämä palvelu sen itse vai oliko Putinilla omat näppinsä pelissä, että hei, minuahan ei netissä pilkata? Ei, kyllä minä kuulkaa luulen, että kyse oli siitä, että nainen oli siinä kuvassa ilman paitaa. Ja eihän sellainen sovi asialliselle sivustolle alkuunkaan.

Vai sopiiko teistä? No niin, sitähän minäkin, ei sovi alkuunkaan. Ne on sitten aivan erikseen ne sellaiset k-18-sivut minne ei kenenkään itseään kunnioittavan aikuisen pitäisi muutenkaan menemän. Sieltä saa koneellensa viiruksen alta aikayksikön.

Turtlesina bileisiin

Joopa joo, kaikkea sitä vanhan eläkeläisen silmät joutuvatkaan lukemaan. Nythän oli siis niin, että oli nämä Halloweenit, jotka eivät meikäläistä olisi voineet vähempää kiinnostaa noin niin kuin ylipäätään. Mutta lehdessä sentään oli kuvat ja juttua Rihannasta, tämä on se Barbadokselta kotoisin oleva laulaja, jota se räppäri hakkasi joskus, eikö niin?

No niin, joka tapauksessa tämä Rihanna esiintyi nyt sitten Halloweeninä kavereidensa kanssa pukeutuneena Teini-ikäiseksi Mutantti Ninja Kilpikonnaksi pukeutuneena. Tarkemmin sanottuna hän oli punainen, eli Rafaello. Tämä minulle, joka tartun lehteen lukeakseni uutisia maailman kriiseistä ja kulttuurin tapahtumista, kerrottiin. No niin, hyvät blogini lukijat, kysynkin nyt teiltä, mitä minä teen tällä tiedolla ja näillä paparazzin taitavasti ottamilla kuvilla?

Aivan, minä viihdytän itseäni. Älkää tuomitko, jos pidän tällaista hassuttelua hauskana. Eihän sitä vanhana jaksa aina enää niin vakavikkona olla. Ja sanonpa vielä senkin, että jos olisin nuorempi, niin ehkä olisin itsekin laittanut teini-ikäisen kilpikonnan roolipuvun ja lähtenyt kaduille vähän agitoimaan kansaa. Mutta eihän täällä Suomessa oikein ole tuota Halloween-perinnettä…