Vastuu onnesta

onnenapilaIhmiset tuntuvat lähes aina suuntautuvan ajassa eteen päin. Siis aina silloin, kun he eivät muistele menneitä. Myös onnen paikka on tulevaisuudessa, “sitten kun”. Kuvitellaan onnellisuuden tulevan sitten, kun saamme lisää rahaa, unelmien asunnon, paremman auton, komeamman miehen, lapsia tai terveyttä. Silti tutkimusten mukaan esimerkiksi lottovoiton saaneet palaavat hyvin pian aikaisempiin asenteisiinsa. Eli maksimaaliseksi kuviteltu onnenpotku ei muuta ihmisen tuntemusta onnellisuudesta. Samoin on onnettomuuksien kohdalla. Neliraajahalvausten parissa tehdyn tutkimuksen mukaan, sen kokeneiden ihmisten onnellisuudentaso palaa nopeasti entiselleen eli he eivät koe olevansa sen onnettomampia kuin ennen onnettomuuttaan.

Missä onni sitten piilee, jos se ei odotakaan meitä tulevaisuuden hankinnoissa ja muutoksissa? Tavallaanhan on helpottavaa kuvitella onnellisuuden olevan jotain, jonka voi saavuttaa ulkoisia asioita haalimalla. Ostamalla. On paljon pelottavampaa aavistaa, että onni saattaakin olla läsnä jo tässä hetkessä, kaikkien kokemieni ongelmien keskellä. Että se onkin asennekysymys. Että minun pitäisi muuttua, kamalaa! Siihen tarvitaan niin paljon työtä! Niin paljon vastuuta! Ei minulla ole aikaa!

Mutta todisteaineistoa on kaikkialla. Kaikkialla maapallolla asuu epäinhimillisten olosuhteiden keskellä ihmisiä, jotka elävät paljon inhimillisempää ja täydempää elämää kuin tavaravaraston keskelle hautautuneet, turhautuneet rikkaat, jotka kiirehtivät tapaamisesta ja harrastuksesta toiseen koko elämänsä. He täyttävät elämänsä asioilla, jottei heillä olisi aikaa nähdä sen onttoutta. Ja silti, emme voi juosta karkuun omaa elämäämme.

Joitakin asioita ei koskaan opi

dalai lamaNiin tuli taas takatalvi suomalaisiin sydämiin ja lumi peitti maan. Urheimmat olivat jo ilmestyneet kaduille t-paidat avoimista kevättakeistaan pilkottaen. Että josko tänä vuonna maailma olisi niin sekaisin, että saataisiin rantakelit pohjolaan jo huhtikuussa. Että tällaisen kamalan talven jälkeen se olisi enemmän kuin ansaittua. Minä katselin huvittuneena, miten suomalainen itsepetos jatkui tänäkin vuonna samanlaisena kuin ennenkin. Miten me joka vuosi voimme yllättyä talven ensimmäisistä liukkaista, ikiaikaisesta pimeydestä ja päivän lyhyydestä . Ja miten me joka vuosi hullaannumme auringon äkillisestä paluusta. Miten me emme ikinä opi? Että Suomen luonto ei mene muodin mukaan. Eikä kevät ei tule uuden malliston ilmestyessä.

Minua talvi ei ole koskaan häirinnyt. Sisäinen hiljaisuuteni on sama, satoi tai paistoi. Ei perimmäisiin asioihin niin vain voi vaikuttaa. Buddhalaisuudessa tästä puhutaan paljon. Dalai Lama on sanonut: “Jos tarkastellaan erilaisia fyysisiä tai henkisiä mielihyvän ja kärsimyksen aistimuksia, havaitaan, että kaikessa mikä liikkuu mielessämme on enemmän voimaa. Jos olemme huolissamme tai masentuneita, emme juuri kiinnitä huomiota ulkoisiin puitteisiin, olivat ne miten upea tahansa. Mutta tuntiessamme olevamme syvästi onnellisisa pystymme helposti kohtaamaan vaikeimpiakin tilanteita.”

Mutta miksemme opi? Miksemme opi olemaan kiitollisia tai miksemme ainakin käytä kaikkea aikaamme onnemme lisäämiseen, vaan päinvastoin? Miksi, jälleen Dalai Lamaa lainaten, nielemme tieten tahtoin myrkkyä?

Uusia värejä ja muotoja

tulppaanitTänään ostin kukkia ja tunsin oloni maailman onnellisemmaksi naiseksi. Sain pitää sylissäni noita narisevia, raikkaita tulppaaneja. Kiidättää ne hellien kotiini aurinkoisen kadun poikki ja upottaa raikkaaseen veteen. Koko päivän tahdoin vain katsella kukkiani. Vein maljakkoa aina siihen huoneeseen, missä oleskelin. Mieleeni tuli elokuva Leon, jossa palkkamurhaajalla oli kotonaan viherkasvi, jonka hän paetessaan vei kainalossaan. Ja intiaanit, joiden mukaan myös kasvien kanssa voi keskustella, silla niilläkin on sielu.

Mieheni katsoi minua huvittunut ilme kasvoillaan. Niin hän on katsonut minua läpi koko yhteisen taipaleemme. Kun ensimmäisillä treffeillämme, kesäisen viileänä yönä, aloin vetää sukkia jalkaan keskellä katua. Tai kun aloin laulaa katusoittajan kanssa. Tai kun eräällä illallisella sain päähäni syödä jälkiruoan ensin.

Hurahdin sitten kotipuutarhan luomiseen. Jotenkin nuo kukat inspiroivat minua kasvattamaan uutta elämää, uusia värejä ja muotoja. Mikä tunne onkaan upottaa kädet multaan! Ja tarkkailla sitten joka päivä, miten yhdestä ruukusta orastaa jotain vihreää, sitten toisesta. Ja miten nuo koukerot alkavat elää ja kiivetä tanssien kohti valoa. En onnekseni muista, mitä istutin mihinkin ruukkuun, tai edes mitä kaikkia siemeniä ostin. Nyt on täydellinen yllätys, mitä ihmeellisyyksiä, mitä sävyjä, mitä ulottuvuuksia mihinkin varteen ilmestyy!

Tällainen minä olen, vai olenko?

int_filoPäivästä päivään rakennamme persoonamme kuin muuria määrittelemättömän itsemme ympärille. Kuulumme tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, horoskooppiin, seuraan, puolueeseen. Teemme rajauksia sen suhteen, mistä pidämme ja mistä emme. Millaisia olemme tai emme ole. Tuohon määritelmien kaapuun kietoudumme ja viittaamme siihen sanalla “minä”.

Ja erimielisyyksissä on helppo piiloutua tuohon kaapuun. Kun voisimme avautua todelliselle keskustelulle, oppia itsestämme, tunnustaa hyvät ja hunot puolemme, niin toteamme vain ärtyisästi: “tällainen minä olen, minkäs sille voin”. Ja sitten vedämme hupun niskaamme, unohdamme keskustelun parhaamme mukaan tai suljemme sen aiheuttaman ihmisen pois elämästämme. Emmekä koskaan opi mitään todellisesta itsestämme.

Miten raivostuttava tuo asenne onkaan! Aivan kuin me joskus voisimme tuntea itsemme perinpohjaisesti! Saati määritellä itsemme muutamalla sanalla tai merkityksettömillä mauillamme. Meidän pitää avautua oman arvoituksellisuutemme edessä, nähdä puolustusmekanismimme ja asenteemme, hyväksyä ne ja työstää niitä. Mutta koskaan, emme koskaan, saa ajatella, että me tunnemme itsemme tai toisin perinpohjaisesti.

Intialaisessa filosofiassa määrittelemätöntä minää lähestytään negaation kautta, luettelemalla mitä me emme ole. Kuorimalla minää kuin sipulia lähestymme keskusta, mutta saapuessamme sinne jäämme ilman sanoja. Olenko minä ajatukseni? Olenko minä ajatuksiani tarkkaileva hiljainen todistaja?

Sanoja arkeen nukahtamisesta

elämäMonet kulkevat päivänsä rutiinin viittaan kietoutuneena. Kaikki on niin tuttua, että ei muista huomata uutta. Sillä eihän mikään hetki voi olla samanlainen kuin eilen, toissapäivänä, vuosi sitten. Edes minä en ole sama, ja samalla olen. Elämä on mysteeri, samoin kuin minä. Miten sen voi haaskata kulkemalla huppu päässä?

Muutos pelottaa. Niin aina sanotaan. Ja silti mikään ei ole muuttumatonta. Miten absurdia. Me takerrumme arkeen kuin pelastusliiviin, joka pitää meidät kaukana tuntemattomista syvyyksistä. Kellumme pinnallisuudessa. Pelkäämme omaa pelkoamme. Gibranin sanoja mukaillen, Helvetin pelko on Helvetti itse. Samoin unelma Paratiisista on Paratiisi itse.

Ja kun me emme ole läsnä, niin missä me olemme? Mikä on se Tärkeys, johon haaskaamme tämän hetken elämiseen kätketyn lahjan? Olemme ajatuksissamme. Tärkeissä, tärkeissä ajatuksissamme. Aamupalalla ajattelemme työmatkaa ja työmatkalla töitä, töissä ajattelemme harrastuksia ja harrastuksissa kotihuolia, ja kun saavumme kotiin, ajattelemme taas töitä. Mieli on aina hetken meidän edellämme, se kiiruhtaa tulevaisuuteen ja sinne saapuessaan taas eteen pain. Se ei ole koskaan hetkessä, emmekä me silloin koskaan todella elä. Olemme unessa. Mikä tapa haaskata elämä!

Herätysliikettä tässä tosiaan kaivataan. Enkä viittaa nyt mihinkään uskonnolliseen, vaikka omista ajatuksistaan tähän hetkeen säpsähtäminen voi todellakin olla hengellinen kokemus. Kerätään joukot kasaan ja ravistellaan jokaista töihinsä kiiruhtavaa kulkijaa! HERÄTYS, on aika elää!

Minä olen, määrittelemätön

ikä on numeroUnohdin aivan esittäytyä, vaikka tavallaan tein sen paremmin kuin kertomalla nimeni ja ikäni. Tai entisen ammattini. Pelkkää faktaa. Mutta siitä ihmiset pitävät. Osaavat sitten paremmin laittaa toisen oikeaan lokeroon. Olen Anja, mutta voisin olla myös Pirjo. Mitä se kertoo minusta? Olen 65, mutta voisin olla 32. Olinkin. Enkä silloin kovin erilainen kuin nytkään.

Entä ammatti? Sosiaaliluokka? Sosiaaliturvatunnus? Osoite ja puhelinnumero? Mitä ne kertovat ihmisestä? Miksen kertoisi, mitä kirjoja minulla on hyllyssäni. Ja miksi. Ei sekään täysin minua määrittelisi, mutta antaisi ainakin enemmän viitteitä persoonallisuudestani ja mielenkiinnonkohteistani. Yliopistossa olen viettänyt koko ammatillisen ikäni, mutta nyt ei ole aika puhua siitä. Jatkan tutkijan uraani hautaan saakka, sillä tutkiminen on elämän asenne. Se on joka päivän ottamista vastaan kiitollisena ja täynnä ihmetystä. Katsomista kuin ensimmäistä kertaa. Avautumista uudelle.

Ja kun pelko iskee, niin iske takaisin! Sillä siihen on kätkettynä mahdollisuus. Itse olen aina mennyt sinne, minne pelkoni estää minun menevän. Ja olen löytänyt suuria aarteita. Olen löytänyt itseilmaisun, elämänilon, luovuuden! Joku sanoi joskus, yhdessä niistä lukemattomista kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, ja joiden nimet ovat sekoittuneet tajunnassani tunnistamattomaksi massaksi, että turvallinen tie on mielen petos. Todellinen turva on kulkea pelosta huolimatta sinne, mikä on vielä pimeyden vallassa. Vain silloin opimme.

Eläkeläisellä riittää aikaa, olla kiireinen

shamppanjaaNyt kun on eläkkeellä, on enemmän aikaa. Enemmän aikaa tehdä kaikkia niitä asioita, joita ei työvuosinaan ehtinyt. Joista silloin vain haaveili. Ajatteli, että sitten kun. Mutta nyt on sitten kun. Tekemisen, kokeilemisen, nautinnon aika. Nyt kun on eläkeiläinen, on aikaa olla kiireinen.

Moni kuvittelisi, että eläkeläisen arki menee sukkaa kutoessa, kiikkutuolissa verkkaisesti keinahdellen, vain seinäkellon raksahdusten rikkoessa hiljaisuuden. Että aika ei oikein kuluisi. Että odottaisi vaan yksinäisenä lasten ja lastenlasten vierailuja. Verhon rakosesta kurkistellen: eikö tänäänkään kukaan tule? Eikö tänäänkään tapahdu mitään?

Mutta kaikkea kanssa! Elämä on niin paljon, kulkemattomia kujia, kohtaamattomia pelkoja, kokeilemattomia unelmia. Ja nyt on aika! Nyt on hetki jopa avata blogi, josta on nuorten kanssa puhuttu. Näyttää, että kyllä vanhakin osaa, laittaa sanaa toisen perään, kuljetella ajatuksia, leikitellä. Vaikka miksi sanon vanha? Itse en tunne itseäni sen vanhemmaksi kuin koskaan. Sama iätön sisältä. Vain kuori rutistuu kuin ylikypsä omena.

Pitääkö siis eläkeläisen ahtautua eläkeläisen muottiin? Minä en siiden mahdu, enkä edes yritä! Laitan punaisen lierihatun päähän loskasateeseen ja lähden ystävättären kanssa shamppanjalle juhlistamaan tätä Uutta Aikaa Elämässä. Aikaa olla kiirettömästi kiireinen.