Onneksi tulee Vain elämää

On tuo hieno ohjelma tuo Vain elämää. Varsinkin kun siinä on Vesku mukana. Ja Edelmannin Samuli, siinä on hieno kloppi. Mutta noista naisista en kyllä välitä, niin kuin tuosta Paula Koivuniemestä. Joka on muuten ihan joka paikassa nykyään, vaikka onkin niin sanotusti menneen talven lumia. Vaikka näin eläkeläisenä sanonkin!

Ja sitten tuo PMMP, mikä sen nimi nyt sitten onkaan, en kauheasti välitä siitäkään. Ja Jenni Vartainen, sehän on ihan nolla, jos minulta kysytään. Sitten on nämä minulle vähän tuntemattomat eli Wirtasen Toni ja sitten tämä DJ Elastik. Ihan kivoja nuoria miehiä, mutta miksi niillä on kummallakin tuollainen kalju pää? Eikö niillä kuitenkin tukka kasva ja ajelevat sen omasta tahdostaan pois?

Kyllä oli ennen paremmin kun oli miehilläkin tuuheat Beatles-tukat muodissa. Mutta sittenhän se meni hippien tulon myötä sekin ihan mönkään, kun alkoi sellaisia likaisia peikkoja ilmestyä, hyi olkoon. Mutta juu, innolla siis seurataan tätä ohjelmaa ja vähän itkeskelläänkin katsoessa. Alkakaa tekin katsoa, jos on jäänyt väliin, vielä ehtii mukaan.

Eläkeläinen avautuu taas

Polvi on niin kipeä! Voi voi. Kyllä on eläkeläisen arki kurjaa. Tällaista se sitten todellisuudessa on, että tuttujakin näkee nykyään lähinnä siellä lääkärin odotushuoneessa. Kellä on mitäkin, polvi vaivaa, selkä vaivaa, kaikki paikat vaivaa. No, pitää tietysti olla tyytyväinen, että tuo polvi nyt jotenkuten kestää kävelyä, eli ei tarvitse sentään ihan pyörätauolikunnossa olla.

Jaa että mitenkä se tuli kipeäksi? No, tiedäpä sitä sitten. Tämän ikäisenä sitä tulee jo kaikenmoista kränää. Nuorempanahan sitä suunnilleen tiesi, että jos kaatuu, niin polvi tulee kipeäksi. Tai jos nyrjäyttää nilkan juoksulenkillä, niin sitten se on siinä.

Mutta nykyään on toisin. Se on vähän niin, että aamulla sitä saattaa herätä ja ensimmäinen ajatus on, että polvi on kipeä. Sitten sitä miettii, että oliko eilen polvi kipeä myös? Ei ollut. No mitä ihmettä minä olen sitten yön aikana tehnyt, että polvi on tullut kipeäksi? Olenko minä alkanut yökyöpeliksi ja unissakävelijäksi ja telonut sen polveni sitten johonkin ja palannut sitten sänkyyn nukkumaan? Heh heh, tällaista on eläkeläisen elämä.

Sveitsiläisiin luotetaan

Mielenkiintoisia juttuja minun silmäni saivat tänään aamun kananmunia keitellessä lukea. Valitut palat oli tehnyt tällaisen mielikuvatutkimuksen, että minkämaalaisiin ihmisiin ihmiset noin keskimäärin luottavat. Ja luottamusta herättävät eniten sveitsiläiset ja ruotsalaiset, sitten tulee saksalaiset ja neljäntenä suomalaiset. Okei, mielenkiintoista.

Listan häntäpäätä pitävät Intia, Romania ja aivan viimeisenä on Iran kuuden prosentin kannatuksella, karmeaa eikö totta? Miltä tuntuisi olla iranilainen ja lukea tällaista? Tai pikemminkin, miltä tuntuisi olla oikein rehellinen ja tunnollinen iranilainen, joka lukee tällaista? Että kaikkensa yrittää, mutta ei auta, olet iranilainen…? Kyllähän sitä tietysti voi päätellä, että mistä nämä tulevat. Romania yhdistetään ulkomailla kierteleviin rikollisiin ja romanikerjäläisiin, Iranista mielikuvat vievät ehkä terrorismiin. Minä en näitä mielikuvia ja aasinsiltoja itse keksi, joten älkää minua syyttäkö, olen vain eläkeläinen joka tarkkailee maailmaa ympärillään.

Kiintoisaa sekin, että suomalainen luottaa tutkimuksen mukaan eniten ruotsalaisen ja vähiten venäläiseen. Miten voikin olla, että naapurit juuri tuolla tavalla. Tosin jotenkinhan sen arvaa. Eikä minullakaan ensimmäinen sana mikä venäläisestä tulee mieleen ole ”luotettava”. Mutta edelleen, älkää minua syyttäkö, syyttäkää suomalaisia, jotka valitsivat näin.

Katkera kalkki

Se hetki on katkera, kun tajuaa lisänneensä liikaa suolaa puuroon. Tämä ei ole metafora, vaikka kielen hienofysiikan kanssa koko elämäni olenkin yliopistolla työskennellyt. Ei, tämä ei ole metafora, vaan sitä itseään, todellista elämää. Sillä niinkin pieni ja mitätön asia, kuin hyppysellinen suolaa voi pilata hyvin alkaneen aamun.

Kuvittele: olet rakkaudella keittänyt kattilallisen puuroa itsellesi ja kenties jollekin läheisellesi. Haluat tarjota vain parasta läheisellesi ja itsellesi, eikö vain? Ja sitten käykin niin, että jossain vaiheessa arviointikykysi pettää ja sirottelet aivan liikaa suolaa…koska et suolatontakaan puuroa halua. Sillä sehän ei maistu edes puurolta. Mutta suolaton puuro, sekin on vielä pelastettavissa. Vaikka sinulla olisi lautasellinen täysin suolatonta puuroa, voit lisätä sen vielä jälkikäteen, no problemo.

Mutta kun lisäätkin liikaa suolaa jo keittovaiheessa, pelisi on menetetty. Milläs pelastat suolatun puuron? Sokerillako? Ehkä voit sokerilla peittää suolaista makua, mutta menetät samalla myös terveysvaikutukset (aivan kuin tönkkösuolattu puuro ei sinällään jo olisi epäterveellistä!). Joskus on vain tunnustettava tappionsa ja heitettävä rakkaudella keitetty puuro roskiin. Ehkä kananmunia aamiaiseksi huomenna?

Mummo osti pyörän

helekamaNo niin, nyt kävi niin, että mummo päätti ostaa mummopyörän. Tai en minä tiedä onko tämä sellaine nmummopyörä, mutta vanha Helkama tuli ostettua. Tässä on tällaiset omituiset vaihteet joita tälläisellä vivulla vaihdetaan – jos vaihdetaan, sillä minä tykkään ajaa yhdellä ja samalla vaihteella, kun nuo aina pitävät sellaista rahinaa sun muuta.

28 tuumaa, mitäs se tarkoittaa? Kai se tarkoittaa renkaita, kun minä luulin että jotain korkeuteen liittyvää. Vähän matalahan tämä on, kuin lastenpyörä. Joten ei ole kunnon mummopyörä kai sitten. Nehän ovat sellaisia isoja kohmoja ne mummonpyörät. Ehkä tämä on sellanen neitipyörä. Ja jalkajarrua ei ole, herran jestas! Minä ekaa kertaa kokeillessani oli ihan uunona, että eikö tässä jarruja lainkaan ole. No sitten kokeilin kädellä takajarrua, niin eihän se systeemi mennyt pohjaan lainkaan, ei se kumin pala siellä takana edes osu siihen renkaaseen.

No edessä sentään toimii vähän paremmin. Tuo jarru siis. Mutta kyllä minä sen sanon, että sen verran epävarma on tämä pyörä, että voi olla joku haaveri vielä edessä tässä syksyn mittaan. Mutta kun halvalla lähti, niin piti ostaa. Ja olen vähän pyöräilyharrastuksesta haaveillut.

Schumi tervehtyy

tällä sivullaJaahas, vai oli Schumi päässyt kotiin! Puhutaan oikein ”ihmeestä”, että Schumi selviää, vaikka on ollut pitkään koomassa ja sitä rataa. Kuulkaas, hyvät lukijani, minä kerron mistä on kyse. Rahasta! Kyllä se niin vain on, että kun on millä mällätä (ja miljardöörihän Schumacher tietysti perheineen on), niin kyllä sitä saa sen mukaisen hoidon. Ei jätetä kiveäkään kääntämättä, niin kyllähän sitä tervehtyy.

Miettikääpä jos joku tavallinen pulliainen joutuu vastaavaan onnettomuuteen. Kyllähän hänen eteensä kaikki tehdään, mutta ovatko resurssit muka täysin samat kuin maailman kuuluisimmalla entisellä F1-kuskilla, joka voi asua linnoissa, syödä kaviaaria ja juoda Dom Perignonia aamusta iltaan, kulkea yksityiskoneella ja niin edelleen – ovatko tosiaan hänen ”resurssinsa” samat? Kun on tämän tason julkkiksesta ja rikkaasta kyse, voidaan saada ”ihmeitä” aikaan. Parhaat asiantuntijat saman pöydän ääreen, paras tekniikka… Tavalliset pulliaiset hoidetaan erikseen. Ei olla samalla viivalla alkuunkaan.

Tämä on tietysti vain minun vaatimaton teoriani. Jos tämä jotakuta Schumi-fania loukkaa, niin voi voi. Saatte olla eri mieltä. Tiedän, että tämä on totuus ja sillä selvä.

Eläkeläinen piipahtaa töihin

takaisinMikähän siinä on, ettei vanhana raihnaisena eläkeläisenäkään saa olla rauhassa kun töihin pyydellään? Vitsi vitsinä, totta kai on hauskaa käydä pitämässä yksittäinen luento tutusta aiheesta. Kun kollega pyysi, niin minähän menen. Koska satun olemaan edelleen oman alani asiantuntija. Ja parasta opetustyössähän on itse opetus, joten nyt kun saa jättää kaiken byrokraattisen taakan ynnä muut järjestelyt toisille, niin tilanne on niin paljon mukavempi.

Riittää siis kun tulen paikalle ja puhun aiheesta josta nyt muutenkin tykkään puhua. Ehkä myöhemmin kirjoittelen tännekin, että mikä se aihe on sun muuta, mutta en nyt näin etukäteen viitsi puhkianalysoida asioita, jotta jää luennollekin jotain pureksittavaa. Mutta luennon lisäksi en oikein sitten jaksaisi muuta. On niitä ainaisia juhlakirjoja, joihin pitäisi kirjoittaa tutkimusaiheista, vaikka ei näitä kirjoja kukaan lue. Vai koska on opiskelijat tenttineet juhlakirjaa? Sitähän minäkin…

En minä sillä, ettäkö juhlakirjat ihan hölynpölyä olisivat. Onhan minullakin tuo oma 40-vuotista uraani juhlistava kirja tallella. Melkein kokonaan sen luinkin. Ihan kuranttia tavaraa, sanoisin.

Isoäiti leivässä

hymyMinä kun olen jo tässä isoäitien iässä, niin kiinnitin tällaiseen lehtijuttuun huomioni, tai siis netissähän tämä oli, joten voiko sitä lehtijutuksi sanoa…Mutta siis joka tapauksessa, oli tällainen juttu, joka kertoi siitä, että joku Anthony Nelson oli löytänyt intialaisesta naan-leivästä edesmenneen isoäitinsä kasvot. Ja tästä sitten oli lehtijuttu. Siellä oli oikein kuva tästä reivtystä leivästä. Oikein hieroin vanhoja silmiäni, että mitä tuossa nyt muka pitäisi nähdä.

Mutta tällaista on nykyajan journalismi. Tai tällaistahan se on ollut jo varmaan sata vuotta, mutta kyllä se vaan jaksaa ihmetyttää, että tämmöiseen vieläkin törmää. Kun sen ymmärtäisi jos vielä elettäisiin 60- tai 70-lukua ja sitä skandaalilehtien aikaa kun lehtikioskeissa myytiin Hymyä ja Apu-lehtikin oli silloin sellainen skandaali- ja viihdelehti.

Oikeastaan jos nyt tarttuisi johonkin vuosikerta-Hymyyn, niin varmaan se olisi hyvin mielenkiintoista luettavaa verrattuna tähän roskaan mitä nykyään meille tungetaan. Netin myötä rima on laskettu niin alas, että mitään rimaa ei enää edes ole. Tällaista mietin tänään.

Toisenlaisia äitejä

Katselin taas vähän netistä, että millaisia ohjelmia telkkarissa on nyt viime aikoina alkanut ja pisti silmään tämä ”Toisenlaiset äidit”. On ne nykyajan ”äidit” kyllä aikamoisia, täytyy sanoa. Tuommoinenkin joku 14-vuotiaan näköinen teinihempukka ja hänen rokonarpinen teini-isänsä. Ei hyvää päivää. Tällaisetko mukulat huolehtimassa omista lapsistaan?

Ja sitten on tämä äiti, joka deittailee vain afrikkalaisia miehiä. Että oikein monikossa, yksi ei riitä siis? No kai se niin sitten täytyy olla useampi, kun kerran edellisetkin ipanat on jotkut toiset tehneet ja kadonneet teille tietymättömille. Ei ihan kaikki inkkarit ole kanootissa tälläkään äidillä, vaikka ikää onkin jo enempi kuin noilla teinivanhemmilla. Kyllä sääliksi käy kun miettii lapsien kasvuympäristöä. Toisilla on isänä jokin tatuoitu mopopoika ja toisen äiti käy muuten vain hitaalla.

Nykyajan kasvatusmetodit on muutenkin aivan pilanneet nämä uudet sukupolvet. Ei mitään kuria ja käyttäydytään miten sattuu. Ja mikä pahinta, vanhempia ihmisiä ei kunnioiteta enää yhtään. Toista oli minun nuoruudessani, silloin sai kepistä sormille jos ei osannut kertolaskua oikein!

Blogin kirjoittamisen vaikeudesta

Kyllä tämä blogien kirjoittelu käy työstä. Monenmoista on ajatusta, mutta ei sitä oikein saa mitään aikaiseksi kirjoittaa. Sitä istuu koneelle ja ajattelee, että nytpä lähtee vähän kamaa syntymään, mutta ei se pinnistelystä huolimatta ole niin yksinkertaista. Ei sillä, ettäkö olisi pakko näitä tekstejä kirjoitella tai mitään muutakaan, mutta kyllä minä vähän saamaton olen nyt ollut.

Päivä on mennyt sadetta ihmetellessä ja musiikkia kuunnellessa. Tomaattisen jauhelihakeiton minä keitin eilen ja tänään sitten lämmittelin sitä kattilassa uudelleen. Sekin maistui aika kehnolta. Eli eipä tässäkään päivässä ollut mitään kirjoittamisen arvoista. Jotenkin aika vaan kuuluu kaikkeen turhaan. No, huomenna on ainakin parturi tiedossa, eli sinne menee eläkeläisen aamupäivä ainakin. Jotain tekemistä siis. Vaikka mitäs tekemistä parturissa on muuta kuin kyhjöttää paikallaan ja odottaa, että kampaaja tekee työnsä. Siellä tulee sitten luettua vähän roskalehtiä ajan kuluksi.

Ajattelin ottaa vähän väriä tähän harmaantuneeseen kuontalooni. Mitä mieltä olette, onko sopivaa, että eläkeläisellä on esimerkiksi kirkkaan punainen tukka? Olen vanha muori jo tietysti, mutta harmaat kiharat -mummomuotiin en suostu sitten millään.